Pyöreiden,
uuden vuosikymmenen kynnyksellä.
Vuosi 2020 käänsi kaiken maailmassa päälaelleen.
Joulunlapsena halusin lämpimään viettämään suuren päiväni.
Alleni mieletön hiekkaranta, aurinko ja Mohito.
Toiveena saada ympärilleni ne kaikkein rakkaimmat ihmiset,
Matkani maailmalle veikin sieluni syvyyksiin, ajatuksiini.
Mitä haluan? Ja haluanko?
En tiedä.
Haluan paljon ja kaikkea.
Sitten loppujen lopuksi en mitään.
Kaikki on hyvin.
Olen terve.
Minulla on koti,
Ihana perhe, johon kuuluu mies ja lapset.
Mahtavat vanhemmat ja appivanhemmat.
Loistavat siskot ja koko elämäni rinnalla kulkenut ystäväni, sieluni siskot.
Paljon ystäviä, jotka ovat rakkaista rakkaimpia.
ihania tuttavuuksia pitkin elämäni polkua.
Mutta..
Kuka minä olen? Olenko se mitä kuvittelen?
Sitäkään en tiedä.
Luulisi sen tähän ikään mennessä tietävän.
Ainakin olen minä.
En kukaan muu.. Se minulla on lupa olla.
Mutta ennen kaikkea olen ÄITI.
Ja haluan lapsille kaiken ja vielä enemmän.
Voimaa uskoa itseensä.
Tieto siitä, että mikään ei ole kiveen kirjoitettu.
Aina on lupa muuttaa suuntaa.
Lupa haaveilla ja unelmoida ja tehdä unelmista totta.
Uskoa unelmiin. Ne kantaa.
Olenko tehnyt sitä mitä olen halunnut?
En ja joo.
Meni vuosia, kun kuvittelin,
että se mitä joku toinen sanoo on se oikea.
Kuuntelematta sitä mitä sisimpäni sanoo.
Se mikä jonkun toisen mielestä on oikea,
ei aina välttämättä ole se minun oikea.
Sen olen oppinut ja luotan siihen,
Jos menee metsään suunnan voi vaihtaa.
Elän omaa elämääni, en kenenkään muun.
Olenko kuunnellut itseäni?
En aina. Nykyään kyllä.
Sen oppiminen on vienyt aikaa ja vuosia.
Herkkyys ja sinisilmäisyyskin. Usko ihmisten hyvyyteen.
Niistä johtuneet kolhut ovat koulineet esiin opin kuunnella itseäni.
Olenko onnellinen?
Olen.
Meni pitkään kun kuljin ja hain.
Ei se aika ollut pelkkää turhuutta ja ankeutta.
Päinvastoin.
Nuoruuden hulluutta. Hauskoja kohtaamisia. Itkua ja naurua. Onnenhetkiä.
Vaikkakin paljolti itsensä hakemista ja todistelua omasta itsestä.
Mutta viimein löysin.
Vaikka säädän ja vouhotan.
Suunta vaihtuu sekunneissa ja mielipidekin.
Vaikka aina en tiedä mitä haluan tai haluan niin paljon.
Olen saanut ympärilleni ihmisiä, jotka antavat minun olla minä.
Vasta vanhempana sen ymmärtää,
että ei tarvitse kaikkia miellyttää.
Ne ihmiset pysyy kyllä vierellä,
jotka välittää ja ovat oikeita ystäviä.
Elämä tuo myös uusia tuttavuuksia,
joista saattaa syntyä syviäkin ystävyyksiä.
Ne ihmiset jää kyllä vierelle.
Toiset vaan piipahtavat ja jatkavat matkaa.
Lasitus alkaa olla sisustusta vaille valmis.
Pientä hiontaa vielä,
mutta nyt jo voi saada pientä tuntumaa valmistuvasta tilasta.
Enää puuttuu verhotankoa, itsetehdyt AbEl Design makrame verhot
ja kaksi kukkatelinettä.
Toinen köynnösruusulle ja toinen toiseen laitaan Kärhölle.
Ne tuovat näköestettä tielle.
Aurinkokenno lyhdyt, jotka nyt tuovat tunnelmaa vielä lattialla ennen lattia maton laittoa.
Lattia matoksi valittiin Thermoterassi matto, joka on kivan pehmeä jalan alla
ja tekee tilasta yhteneväisen sisältä tultaessa .
jonka löysin Pikku- kaupunkimme sisustustavara liikkeestä.
Matkani Kap Verdelle tai Balille vaihtui lasitettuun terassiin ja matkaksi sisimpääni.
Hyvä niinkin.
Se mitä joulukuussa nimen omaisena päivänä teen on kysymysmerkki?
Niinkuin huominenkin.
Ehkä istun silloin villasukat jalassa lämmitetyllä terassilla.
Juon glögiä ja nautin lumisesta maisemasta ja paukkupakkasesta.
Tai ehkä pistän tanssiksi,
heitän kärrynpyöriä,
seison käsillä ja laulan.
Ehkä minulla on läjäpäin ystäviä ympärillä
tai sitten vain minä.
En tiedä mitä se on.
Kuitenkin minulle suurta ja tärkeää.
Kohta 50
Aika huikeaa!
💓
Kommentit
Lähetä kommentti