tai sitten mennään vanhoilla kujeilla.
Sekin käy, kunhan tämä viheliäinen pieni virus taltutetaan ja kaikille meille tulee taas tasapaino elämään.
Viime vuosi oli aikamoista tallustamista. Korona tuli ja kaatoi kaikkien suunnitelmat ja pyöräytti meidän kaikkien elämän päälaelleen.
Huolta ja ahdistusta, Ikävää, yksinäisyyttä ja pelkoakin.
Oliko meidän aika pysähtyä? Aika kuunnella mitä maailmankaikkeus sanoo? Mitä oma keho tarvii ja mieli vaatii? Nähdä mitä siinä vierellä on ja keitä on ne, jotka lähellä kulkee?
Pieniä arkipäiväisiä asioita. Arvostusta itseään ja lähellä olevia rakkaita kohtaan, kun yhtä äkkiä, ei saa tavata, ei koskettaa, halata ja rutistaa. Pitää muistaa välimatka toiseen. Ei voi yskästä, köhäistä, ei pyrskähtää hervottomaan nauruun, hyvä että uskaltaa edes hengittää. Mitä jos pieraisen... laitanko tulpan ja kasvomaskin.
Ahdistavaa..
Ahdistavinta itselle on ollut huoli vanhemmista.
Viikottaiset kahvihetket, pienet pyrähdykset loppuivat kuin seinään, kun aiemmin töistä tultaessa oli tunne, että tänään porukat pyörähtää kahville. Ei mene kuin hetki, kun auton valot nousee mäestä pihaan ja kahvipannu laitetaan tulille. Yhtä äkkiä välissä on ikkuna ja/tai 2-3 metriä. Kevään nopea kauppakassin vienti rappusille. Lenkkipolun varresta nopea piipahdus ikkunan taakse vilkuttamaan ja muutama sana vaihtamaan. Vanhempien 50v hääpäivä. Ei puhettakaan halauksista. Onneksi on kaunis kesäpäivä. Istutaan kaikki eripuolilla pihaa ja skoolataan.
Raastavaa...
Kuitenkin kaiken kaaoksen myötä on tullut arvostusta siihen mitä on ja mitä pitää vaalia. Onnellisuus niistä ihmisistä, jotka vierellä kulkee ja niistä ihmisistä, jotka ovat rinnalle jääneet. Arvostusta siitä mitä on. Ei jaksa mitättömiin pikkuasioihin takertua, eikä välittää turhanpäiväisestä marinasta. On yritettävä pitää huoli omasta hyvinvoinnista, mielenterveydestä ja pää kasassa. Työnnettävä negatiivisuus nurkkaan. Vaalittava niitä kaikkein tärkeimpiä. Terveys, lapset, perhe, vanhemmat, sisarukset, ystävät, koti, työ, musiikki, elämännälkä elää ja kokea.
Takapuoli on juurtunut sohvannurkkaan, josta on tullut iltojeni kehto. Rentoutusta ovat tuoneet viuhuvat sukkapuikot, kaiken maailman väkerrykset. Käsitöistä on ollut tämän hetkinen mielenrauhani. Se mikä kenelläkin tuo mielenrauhaa, tasapainoa. Eihän siihen ole oikeaa tai väärää tapaa. Kukin tietää sen itse. Välillä se on itsellänikin mikä milloinkin, kunhan tasapaino säilyy ja saa itsensä purettua. Ja onhan tässä vaaputtukin, mieli on lentänyt missä milloinkin... ja lentää edelleen
 |
Laiskasti olen blogiani työstänyt, kun mieli on tehnyt vain väkertää kaikenlaista käsilläni, vaikka mielessä tämäkin on ollut ajoittain. Koska tätä kirjoittamista en mielestäni hallitse, niin kaikki mitä tulee, tulee tunteesta ja mielensopukoista. Ei välttämättä niin oikeaoppisesti kirjoitettua tekstiä tai asiat ei ole oikein esiin tuotu. Sanamuodotkin on mitä sattuu. Ajatukseni täytyy syttyä. Antaa mielen lentää.
Tälle vuodelle olen antanut nimen Hyvän mielen vuosi 2021 / Vuoden 365 hyvää päivää. Tänä vuonna yritän karistaa negatiivisuuden rippeet harteiltani. Nähdä jokaisessa päivässä jotain hyvää. Pitää läheiset lähelläni ja karistaa ympäriltäni ne asiat, jotka tuovat negatiivisuutta elämääni.
Sisustusta tämä kirjoitukseni ei liippaa tällä kertaa piirunvertaa. Ehkä enemmän mieleni sekasorron selvittämistä, asioiden pyörittelyä ja jäsentelyä. Edellisen vuoden tunnontuskien niputtamista. Sisustus unelmaani välillä rapsuttelen ja ovenraosta vähän kurkistelen, josko kohta, ehkä joskus, jos jotain pientä... Ehkä sen oven joskus avaan kunnolla tai raottelen vaan sopivissa tilanteissa.
Kuka tietää... Joku tietää...
Vaikka en itse vielä tiedä.
💓
Kommentit
Lähetä kommentti